gamify.fi

Pelitoiminta, osa 2: illuusio ja esittäminen

Edellisessä pelitoimintaa käsittelevässä kirjoituksessani käsittelin sitä, kuinka ihminen ryhtyy pelaamaan. Hän ei havaitse evoluution tarkoitusta pelille, vaan hän pelaa, koska saa siitä nautintoa. Pelaaja toimii illuusiossa. Asioiden merkitykset ovat erilaisia kuin arkitodellisuudessa. Hän uppoutuu illuusioon niin, että arkitodellisuus ei ole pelissä merkityksellistä.

Pelitoiminta on toimintaa illuusiossa. Erityisen kiinnostavia ovat sellaiset teot tai toiminta, joilla pelaaja liittyy illuusioon tai poistuu siitä. Niissä tilanteissa ihminen kykenee päättämään uppoutuuko hän toiseen todellisuuteen vai ei.[1] Hän osallistuu siihen toimimalla tai olemalla toimimatta siten, mikä on illuusion osallistumiselle relevanttia. Hän voi istua elokuvateatterissa hiljaa tai juosta ympäri juoksurataa. Pelaamisen keskeinen piirre on aktiivinen illuusioon osallistuminen tai uppoutuminen. Ihminen siirtyy siinä mielentilaan, jossa hän havainnoi ja tulkitsee ympäristöään ikään kuin pelin määrittävät ehdot – kuten säännöt – olisivat todellisuuden rakenneosia tai vaikutusmekanismeja.

Pelaajan toiminnasta käytetään usein termiä esittää (eng. pretend).[2]Kun pelaaja uppoutuu peliin, pelaaja esittää peliä eli toimii siten kuin pelissä on järkevää toimia. Silloin hän toimii ikään kuin pelin määrittävät ehdot – kuten säännöt – olisivat todellisuuden rakenneosia tai vaikutusmekanismeja. Esittää -sanaan liittyy juuri se oikea vivahde, että henkilö, joka esittää, ei ole todellisuudessa sitä, mitä hän esittää. Sitä vastoin se ei sisällä viittausta siihen, kuinka syvästi esittäjä pitää totena esittämäänsä asiaa – onko hän uppoutunut illuusioon. Näiden termien avulla voidaan tehdä käsitteellinen rajaus pelaajan subjektiivisen kokemuksen ja ulkoisen havainnoijan näkökulmalle välillä: pelaajan pelitoiminta on hänelle itselleen illuusioon uppoutumista. Ulkopuoliselle havainnoijalle pelaajan pelitoiminta on illuusion esittämistä.

illusion

Illuusioon uppoutumisesta seuraa aina illuusion esittäminen, vaikka tämä ei aina päde toisin päin. Ihminen voi esittää peliä ainoastaan oman kehonsa toiminnoilla. Ei ole mitään muuta, mitä ihminen pystyy kontroloimaan Ihminen voi omalla ruumiillaan ja äänellään esittää näytelmässä henkilöhahmoa. Hän voi omalla kehollaan juosta juoksukilpailussa. Ihminen voi soittaa pianoa käsillään. Hän voi käyttää peliohjainta ohjaamaan hahmoaan TV – ruudussa. Ihmisen oman kehon toiminnot ovat minimivälineet illuusion esittämiseen ja siihen osallistumiseen. Yksinkertaisin tapa on istua paikoillaan hiljaa, kuten teatteriin tai elokuvaan osallistutaan. Osallistumiseen voi olla myös välineet, kuten esimerkiksi miekka ja suojavarusteet miekkailussa, tai peliohjan konsolipeleissä. Voidaan puhua siitä, kuinka hyvin pelaaja hallitsee pelivälineensä, ja kuinka intuitiivisesti hän käyttää sitä kyseisessä pelissä. Pelaamisen väline ja miten sen hallitsee, oli se sitten pelkkä keho tai kehon lisäksi maila tai peliohjain, voi olla tärkeä osa illuusion esittämistä.

Illuusion ja arkitodellisuuden rajat määrittyvät sen mukaan, mikä on illuusiossa merkityksellistä ja mikä taas ei. Uppouduttuaan videopeliin pelaaja ei koe huoneessa tapahtuvaa toimintaa merkityksellisenä ellei se häiritse hänen keskittymistään peliin. Tapahtumat rajautuvat koetun todellisuuden laitamille. Illuusioon uppoutuminen tapahtuu rajoittamalla havainnot vain illuusion kannalta merkityksellisiin havaintoihin. Havainnot voidaan rajoittaa keskittymällä keskeisiin kohteisiin ja estämällä tai peittämällä illuusiolle merkityksettömiä aistiärsykkeitä. Elokuvateattereissa ja teattereissa sammutetaan valot. Biljardissa ei ole kohteliasta oleskella sillä suunnalla, minne palloa lyödään. Konsertissa juuri ennen ensimmäisiä tahteja on hiirenhiljaista. Näillä tavoin illuusioon uppoutuminen on helpompaa. Se on ikäänkuin normaalisti merkityksettömien sanojen alleviivausta. Silloin arkitodellisuudessa merkityksettömistä asioista voi tulla merkityksellisiä illuusiossa.


 

[1] Jos ihminen ei kykene ollenkaan hallitsemaan sitä mitä hän pitää todellisena ja mitä ei, voidaan puhua jonkinlaisesta psykiatrisesti luokiteltavasta tilasta, kuten psykoosista.

[2] Tätä pelin ominaisuutta käsittelee esimerkiksi Järvinen (2008) termin pretend – ”esittäminen” – näkökulmasta. Termiä käytetään erityisesti tilanteissa, jossa omaksutaan roolihahmo, joka on joku muu kuin itse.

 

Kommentit

kommenttia

Tekijästä Kaikki kirjoitukset

Juhani Vuoti

Juhani Vuoti

Olen Nokia Networksissä työskentelevä humanisti-insinööri-konsultti. Opintojen lomassa kiinnostuin motivoinnista, peleistä ja pelillistämisestä. Jouduin kaivautumaan pelaamisen olemukseen biologiassa, psykologiassa ja filosofiassa.

Leave a Reply